V
iime aikoina olen miettinyt elämän mullistusten keskellä perheemme hyvinvointia monelta kantilta. Miten minä voin, mitä lasteni isä kaipaa uudessa elämänvaiheessaan, mitä jokainen lapsistani toivoo elämältään ja miten tukea heidän unelmiaan luomatta paineita ja antamalla riittävästi tilaa kasvaa omaksi ehjäksi itsekseen. Herkkänä pitäisi olla kaikkien toiveille ja yksilölliselle elämänpolulle. Ja sitten vielä ikuisuuskysymys, miten ehtiä kuuntelemaan myös omia tarpeitaan? Tiedostaen, että lapset oppivat seuraamalla, miten me toimimme, eivät pelkästään (jos ollenkaan) kuuntelemalla, mitä sanomme. Pystymmekö kohtelemaan itseämme yhtäläisellä lempeydellä kuin läheisiämme ja ymmärrämmekö sosiaalisen verkoston merkityksen voiman? Sillä jos jostain olen oman elämäni aikana vakuuttunut, niin siitä että ihminen on laumaeläin ja me tarvitsemme toisiamme voidaksemme hyvin.Saimme esikoisemme 11 vuotta sitten asuessamme USA:ssa ja perheeseemme ei silloin vaippa-arjen keskellä kuulunut omia sukulaisia, ei mummeja tai vaareja tai edes lapsuudenystäviä. Jokaiseen kaupunkiin, joita Pohjois-Amerikan vuosina oli yhteensä viisi, kasvoi ympärillemme kuitenkin oma pieni perheemme kohtaamistamme ihmisistä. Ja rehellisesti sanottuna, ilman heitä olisin ollut aivan hukassa.
En usko, että elämämme ihmiset ovat aina edes ymmärtäneet merkityksensä suuruutta. Mistään muusta en ole ollut elämässäni niin kiitollinen kuin että lapsillamme on ollut mahdollisuus kasvaa näin monien erilaisten ihmisten ympäröimänä ja rakastamana.
Uskon täysin siihen, että lasten kuuluu kasvaa koko kylän kasvattamana ja sen kylän ei tarvitse olla perinteisen näköinen. Perhe voi olla monen muotoinen, tärkeintä on saada ympärilleen muutama ihminen, joilla on hyvä sydän ja jotka kysyvät, mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ihminen tarvitsee ympärilleen muita ihmisiä ja tunteen siitä, että kuuluu johonkin. Siitä kasvaa hyvinvointi.
Piritta Hagman Äitiys- ja lantionpohjan fysioterapeutti, doula aitiysfysio.fi
Mainos